I´m a material girl

Rakastan mun juttuja. Joo, omia juttujani, jotka on omasta mielestäni niitä maailman parhaimpia ja hauskimpia, tietenkin. Hmmm... Niiden lisäksi rakastan tavaroitani. Levyjäni, kirjojani, papereitani, kyniä, vaatteita, meikkejä, kaikkea mahdollista kamaa jota olen haalinut ympärilleni. Välillä sen paljous häiritsee ja ärsyttää, varsinkin kun haluaisin elää enemmän sellaista zen-elämää. Mutta en oikeasti mahda sille mitään, tai en ainakaan ala valehtelemaan luonteestani. Olen hoarder, jep. Hamstraan ja hamstraan, ihailen ja hamuan.

Olen aina tykännyt keräillä tavaraa. Siis tarroja, kiviä, vanhoja rahoja... Sitten, kun huomasin etten jaksa olla siinä kovin määrätietoinen tai pitkäjänteinen, aloin keräillä hienoja kuvia. Leikkasin lehdistä ihailemieni tai teinihousuissa himoamieni julkkisten kuvia, ja myöhemmin ihan vain hienon näköisinä pitämiäni kuvia. Olen edelleen sellainen. Omistan kymmeniä huulirasvoja, -kiiltoja ja -punia. Muun muassa.

Mutta eipä mua saisi viihtymään kovin kauaa kliinisessä ympäristössä muutenkaan. Ehkä sellainen tyhjä, yksinkertainen ja vaalean hailakka ympäristö rauhoittaisi hetken. Kuitenkin, tavarat tekevät mulle kodin. Niissä on niin paljon muistoja, ajatuksia, tunteita... Ja siltikin se on vain tavaraa.





I just love my boots.




Värit. Okei, no kengät nyt yleensäkin. En edes yritä saada kaikkia samaan kuvaan.




Kaikki aitoja timantteja ja monen karaatin kultaa.





I love my pieces and peaces.





Näihin palataan.





Hyllyt täynnä.




Lempilevyni lempiartisteiltani. Ja näitä piisaisi.


Luulenpa, että tähän material girl-vaiheeseen palaamme vielä useamman kerran.

Ihan oikeasti. Katsotaan välillä ympärille ja ihaillaan mitä kaikkea ihanaa löytyykään. Siis ihan kaikkialta - kaduilta, roskiksista, taivaalta, metsästä, hyllystä, lattialta, seinältä. Paljon iloiseksi tekeviä asioita! Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että jokainen roska ja pureskeltu purukumi pitäisi säilyttää, vaan enemmänkin miettiä ensiksi pari kertaa, että tarvitseeko jotain ennen kuin heittää sen menemään. Ja kannattaisiko edes heittää menemään vaan antaa jollekin toiselle, ehkä juuri sitä sellaista tarvitsevalle.

Siispä katsellaan, kuulostellaan, ihaillaan ja unelmoidaan.

Naru seinälle

Kaupunkiasunnoissa asuessani en ole tarvinnut pyykkipoikia oikeastaan ollenkaan niiden varsinaiseen tarkoitukseen. Tasaisen tunkkaisessa sisäilmassa narulla kuivuvat vaatteet eivät ole tarvinneet apureita pitämään niitä paikallaan. Pyykkipojilla voi kuitenkin tehdä vaikka mitä muuta! Ostinkin nätin värisiä pyykkipoikia varta vasten askartelutarkoitukseen.

Halusin saada inspiroivia tai muuten vain nättejä kuvia seinälleni tekemättä siihen kuitenkaan yhtään enempää uutta reikää. En halunnut myöskään murehtia huonolaatuisen teipin tai sinitarran pitokyvystä. Aloitinkin virkkaamalla seinän pituisen narun kahdesta erivärisestä villalangasta. Virkkaustyylini on erittäin yksinkertainen enkä välitä silmukoiden kokoeroista pätkääkään. Tässä tapauksessa en myöskään mitannut seinää etukäteen, joten narusta tuli erittäin reilun kokoinen. Se ei haitannut, sillä narun toisen pään sain kiinnitettyä kaksin kerroin verhotankoon. Siten naru pysyi myös tarpeeksi tiukkana, jotta sain kiinnitettyä siihen haluamani kuvat. Narun toisen pään kiinnitin jo ennestään seinästä löytyvään taulunaulaan.

Ennen seinään kiinnitystä solmin lyhyillä langanpätkillä pyykkipojat naruun kiinni. Siinäkään en ollut mitenkään turhan tarkka, se ei varmaankaan vain kuulu luonteeseeni.















Ainakin omasta mielestäni juuri koristeltuun huoneeseen on mukava tulla, kun siellä on vastassa entistä enemmän kuvia, jotka laittavat hymyn huulille.